Dr13 2349 oli minulla viimeisen kerran vetäjänä Tampere-Turku matkustajajunassa 822 19.5.2000. Dr13 ajot loppuivat rataverkolla 3.6.2000, kun Toijalan ja Turun välinen sähkörata otettiin käyttöön. Tämän veturisarjan hylkäyksen jälkeen kyseinen VR:n Alstomi oli saanut arvoisensa paikan Suomen Rautatiemuseon ”Valtteri” museojunan vetäjänä.
Dr13 veturista kaikilla meillä on oma käsityksensä. Ensimmäinen veturi tuli Suomeen 24.10.1962. Alkuvuosien ongelmat olivat moninaiset, hiljakseen vuosien varrella monet asiat korjaantuivat. Loppuvuosien ongelmana olivat taas korjauksen ja huollon säästöt, ennen romutusta. Viimeiset vuodet ajoimme Alstomeja vielä yksinajona, pienien teknisten muutosten myötä ja ilman kulunvalvontaa (max. 140 km/h). Tämä VR:n ja Suomen Rautatiemuseon Dr13 2349 edustaa hyvässä kunnossa olevaa yksilöä, joiden kaltaisia lajitovereita olisi toivonut niiden olleen käyttövuosien aikana. Upeassa kunnossa on tämä VR:n veturi kunnoltaan, myös ulkoisesti! Seuraava tarina on kirjoitettu hiukan humoristisella otteella, aika kultaa muistot osastolta.
Viime maanantaina 9.9.2024 me kohtasimme jälleen tämän ranskattaren kanssa Tampereella, 24-vuoden eron jälkeen. Hän oli tullut raiteelle kuusi charmikkaiden vanhojen vaunujen eteen. Ranskatar oli laittanut parasta päälle, punaisen ja kermaisen hehkeä maali oli moitteeton, kiilteli kilpaa täydeltä terältä paistavan auringon kanssa. Työvuosien kulahtanut kuosi oli jälleen palannut entiseen kukoistukseensa, kuten upeille ranskattarille kuuluu. Meidän kiihkeä työpaikkaromanssimme oli aikanaan kestänyt 15-vuotta. Siinä oli niin myötä- kuin vastamäkeä, kuin välillä sivuraiteilla rauhassa lepäämistä. Vaikeimmat vastuksetkin voitettiin suurtartunnan avulla ja vauhtia elämäämme saimme kentänheikennyksen aiheuttaman kiihtymyksen voimasta. Ranskattaren vauhdissa ei jarrutuksilla ollut sijaa. Hänen heikkouksiinsa kuului vauhdin hillinnän rajoittuneisuus. Vauhtia piti olla suorilla ja myös kaarteissa, liiallisessa innossa hän kallisteli ja keinutteli upeita kupeitaan. Vauhdin hekumassa kuljettaja tunti olevansa ranskattaren tiukassa syleilyssä ja välillä mentiin hyppien ilosta kohti auringonlaskua. Tanssivat renkaat saivat rytmiä vereen, mon cheri!
Noustessani ohjaamoon tulvahtivat vanhat muistot elävänä tuntemuksiin. Lukemattomat eloisat tunnit oli täällä vietetty, monet unettomat yöt valvottu. Työtarinoiden kertomukset tulivat läsnä oleviksi pienessä ohjaamossa. Monet luonnon ihmeet ovat noista ikkunoista näkyneet ja syksyn myrskyjen pimeys valonheittimen valokeilan ympärillä. Toivottaman pitkät yöt on nuokuttu istuimilla, kuin myös kirkkaat valoisat päivät. Juuri keitetyn kahvin tuoksuessa, höyryn kiehkuroina peltisestä kahvimukista.
Ranskatar on hiljentynyt raiteelle viisi odottelemaan junan vetoa Toijalaan. Konehuoneen oven takaa suuren ratamoottorin kuori tummanpuhuvassa huoneessa tekee kulkemisen ahtaaksi, tuuletin on hiljaa. Seuraavan oven takaa näkyy ensimmäinen MGO kiiltävine venttiilikoneiston kansineen ja vihreine jäähdytysputkineen. Vapaan pään remmirivit ovat hiljaa paikallaan ja turbot hehkuvat kuumuutta V16 moottorin V-tilassa. Kulkukäytävän kirkkaat lattialevyt kolahtelevat tutusti askelieni alla. Konehuoneen pienestä sivuikkunasta näkyy laiturilla veturia ihastelevat ihmiset. Iso sähköinen keskikaappi seisoo keskellä veturia, jossa releet ja kontaktorit ovat nyt raksuttamatta, kun kojetaulun kytkimet ovat poissa päältä. Isot generaattorit kellertävinä eivät nyt kipinöi. Monet hajut ja tutut tuoksut leijailevat konehuoneen uumenissa; polttoneste, jäähdytinneste, öljyt, akustot, sähkölaitteet, maalit, eristeet antavat eri kohdissa erilaisten hajujen kombinaation. Paineilmaseinien mustanpuhuvat putkistot luikertelevat käärmemäisesti eri puolille veturia. Kaksi käytävää molempien pääkoneiden sivuilla antavat hieman ahtaan ja matalan, sukellusvenemäisen tunnelman. Tarkkana on oltava, ettei kolauta itseään mihinkään, kuljen hiljakseen toiseen ohjaamoon ja jään odottelemaan lähtöä, valokuvaten välillä tätä ranskan ihmettä hiljaisessa konehuoneen hämyssä.
Museojunan on lähdettävä hetken kuluttua Toijalaan. Käsky kävi vanhalle evp. kuljettajalle uusilta kuljettajilta, ranskatar on herätettävä horrosmaisesta hiljaisuudesta. Minäpä jouduin herättämään sen unestaan. Kytkin kelmeät valot konehuoneeseen. Kolmioavaimella akkukytkimen luukku auki, iso veitsikytkin kiinni, naks sanoi rele jossain uumenissa. Ohjausvirrat päälle keskikaapista. Musta iso jännitemittarin viisari heräsi eloon. Kävin ohjaamossa laittamassa suuntakahvan käynnistys asentoon. Pysähdyin kakkosmoottorin MGO:n kylkeen, toiseen käteen moottoriöljyn ja toiseen polttoaineen käsipumppu. Reilut parikymmentä pumppaus liikettä molemmilla kahvoilla. Nyt on eliksiiriä ruiskutuspumpuilla ja moottoriöljyä voitelukohteissa.
Sitten kakkosmoottorin käynnistyskytkimelle, kääntö käynnistysasentoon. Selkä koneeseen päin ja katse poispäin, näin olin aikoinaan oppinut, vielä sekin tuli selkäytimestä. Kolkoti sanoi releet, ei mitään tapahtunut. Perhana, nyt oli käynyt vanhalle veturinkuljettajalle hama, takaisin ohjaamoon. Olinkin laittanut suuntakahvan DT-asentoon, ei se sillä käynnisty. Kääntö K-asentoon ja takaisin konehuoneeseen. Uudestaan kääntö käynnistys asentoon. Kolkoti sanoivat releet ja kontaktorit, konehuoneen valot himmenivät. Parin sekunnin epäusko, onko akuissa virtaa? Generaattori muuttui starttimoottoriksi ja alkoi imeä ahnaasti virtaa akkujen kennoista. Hitaasti alkoi MGO pyöriä, pienten kolinoiden säestyksellä. Kierroksia tuli lisää ja ensimmäiset V16 moottorin sylinterit saavuttivat syttymiskierrokset. Pienien paukkeiden säestyksellä koko moottori heräsi hiukan köhien eloon ja hörähti sitten reippaasti reiluun tyhjäkäyntiin. Sehän lähti! Siinä vaiheessa minä päästin kahvan käyntiasentoon ja valot konehuoneessa kirkastuivat selvästi, kun apugeneraattori alkoi ladata akustoa. Käännyin katsomaan molemmille puolille moottoria, kaikki hyvin! Pieni odottelu, akut saavat hengähtää kovan ponnistuksen jälkeen. Sitten samat toimenpiteet toiselle MGO:lle. Pian oli konehuoneessa kahden ison dieselmoottorin tuttu surina ja murina. Kiilahihnat lähtivät liikkeelle käyttäen apugeneraattoreita, ratamoottori- ja jäähdytyksen tuulettimia. Molemmat kompressorit alkoivat papattaen pumppaamaan säiliöitä täyteen. Tässä kohtaa hieraisin silmäkulmaa, hikikarpalon pois..
Veturinkuljettajien ja junahenkilökunnan valmistelut matkaan. Ranskatar oli saanut aikaisempien työvuosiensa jälkeen kulunvalvontalaitteen ja Virven varustukseensa, sekä kuljettaja tabletin ajopöydälle. Hetken kuluttua olimme matkalla Toijalaan. Ensin Arena:n alitse kohti Viinikan ratapihaa. ”Lempäälän tietä” Junatoimiston pysäkille, josta tuli mukaan väkeä. Sitten laskumäen sivua Perkiön ratapihalle, jossa ohitimme varikon tyylikkäästi. Rukkamäkeen päästyämme, menimme kolmatta raidetta kohti Sääksjärveä. Alstomi pääsi näyttämään voimansa, Jukka kelasi kaikki 20 tehoporrasta rauhallisesti, johon MGO:t vastasivat nousevalla murinalla. Kun nopeutemme nousi reilut 70 km/h ranskatar kelasi automaattisesti tehot takaisin 10-portalle ja pamautti itsevarmasti kentänheikennyksen päälle, iskien ilkikurisesti vihreää silmäänsä ajopöydässä. Nyt tehot nousivat takaisin 20-portaalle ja sitten mentiin eikä meinattu. Jyrkässä ylämäessä vauhti kiihtyi kiihkeän ripeästi, hiukan oli hillittävä tanssivien renkaitten menoa, Sääksjärvellä siirryttiin läntiselle raiteelle vaihteiden kautta. Lempäälän pysähdyksen jälkeen Alstomi veti taas junan ripeästi vauhtiin, tämä on punaisen ranskattaren bravuuri.
Toijalaan saavuttuamme, veturi otettiin irti vaunuista ja siirrettiin Veturimuseon raiteistolle. Siellä oli runsaasti väkeä odottamassa Dr13 saapumista. Varovasti ja hillitysti ranskatar siirtyi varikon kääntöpöydälle auringon vielä loistaessa sen kyljissä. Siinä se seisoi ylväästi ja ryhdikkäästi yleisön ihailtavana. Kääntöpöydän kopissa kuului lukituspaakin kääntö. Kohta surinan säestämänä alkoi Asltomi pyöriä arvokkaan rauhallisesti kääntöpöydän mukana. Parastaan se näytti ulospäin, MGO:t hyrisivät rauhallisesti tyhjäkäyntiä. Paljon oli kuvaajia ikuistamassa tätä hetkeä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, juhlavan tuntuinen hetki vanhalle Alstomi kuljettajalle.
Takaisin upeista puuvaunuista koostuvaan junaan kiinni. Jarrujenkoettelu ja valmistelu, kohta nopeajalkainen ranskatar loikkasi taas vauhtiin kohti Tamperetta. Lempäälän ja Viinikan pysähdykset, takaisin Tampereen asemalle. Au revoir! Merci Dr13!
Minä kiittelin nämä uuden polven kuljettajat, kun kutsuivat minut ”asiantuntijaksi” tähän Dr13 nostalgiamatkalle. Paljon näin päivän aikana tuttuja vanhoja, kuin uuden polven rautatieläisiä. Mukavia jälleen näkemisiä vuosien jälkeen. Suuri Kiitos kaikille!
Linkki videoon Toijalan Veturimuseon kääntöpöydälle, jossa kävimme pyörittämässä 2349 veturia
 |
| Dr13 2349 Tampereelle syyskuussa 2024 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti