Vuoden
1978 alusta olin siirtynyt veturimiesoppilaskoulussa niin sanotusti
”koneen päälle”. Minulla oli silloin jo muutamaan veturisarjaan
koneapulaispätevyys. Tyyppikoulutuksia oli vielä tulossa lisää. Välillä
olin työssä normaalisti, edelleen epäpätevä, sain työskennellä
kuljettajan valvonnassa. Tässä tarinassa suurin osa faktaa, osa
fiktiivistä muistelua Hurulla työskentelystä, kun enää ei tarkalleen
muista mikä tapahtui missäkin reissussa.
28.4.1978
minulla oli työvuoro Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle, juna oli
numeroltaan 51, joka lähti Helsingistä 22.35. Se oli makuuvaunujuna
Ouluun, jossa se oli perillä 11.05. Työvuoroni alkoi Perkiön varikolla
kello 0.10. Olin silloin 18-vuotias nuorimies, joka hieman väsyneenä
asteli tallipäivystykseen ja ilmoittautui työhön. En tuntenut vielä
oikein ketään, kysyin, kenen kanssa olen lähdössä. Sieltä vinkkasi eräs
vanhempi kuljettaja, jota menin tervehtimään. Siinä juotiin kahvit ja
katsottiin ilmoitustaulut lävitse, otin myös vihreän viikkovaroituksen
mukaan, jota olin jo silmäillyt etukäteen. Saimme veturiksi Dr12 2234,
joka oli tallin eteläpuolella odottamassa huollon läpi kulkeneena. Minä
lähdin nopeasti tallipäivystyksestä veturia tarkastamaan, kuljettaja jäi
vielä tarinoimaan kollegan kanssa. Hieman oli hämyistä tallin nurkilla
kelmeiden valojen hohtaessa valoaan mastojen lampuista. Huru seisoi
siellä letkan kärjessä mykkänä, minä otin taskulampun ja aloin kiertää
veturia, kuten oli opetettu, tarkastaen mm. polttoaineen, vaikka olihan
se juuri tullut ajovalmiushuollon kautta. Sen täytyy riittää Ouluun
saakka.
Kiipesin
Hurun portaat ylös, heitin repun edessä olevalle pöydälle ja
tarkastelin korjauskirjan sivuja. Ei ollut keltaisia sivuja merkkinä
korjaamattomista vioista. Hain teräksiseen vesikannuun tuoreen veden
tallin hanasta. Jatkoin kierrosta konehuoneessa, johon olin kytkenyt
valot päälle, siellä MAN:ni kyyhötti uhmaavan isona möykkynä,
sylinterikansien erottuessa tumman katon alla. Kohta hurahti muuttaja ja
kompressori käymään, kuljettaja oli tullut myös paikalle. Tarkastusten
jälkeen palasin ohjaamoon ja sanoin kuljettajalle kaiken olevan
kunnossa. Hän painoi esivoitelupumpun painiketta ja konehuoneessa alkoi
kuulua tuttu ääni, öljyn lähtiessä liikkeelle MAN:nin onkaloihin. Kohta
hän käänsi käynnistyskytkintä, josta alkoi kolkkeen ja sylitereiden
syttymisäänien voimistuva pauhu koneen käynnistyessä tyhjäkäynnille.
Olimme valmiit siirtymään kohti asemaa. Kuljettaja otti lupia Perkiön
asetinlaitteelta. Minä lähdin kääntelemään tallin vaihteita oikeisiin
asentoihin. Perkiön kopilta näytettiin vihreätä aja-opastetta. Huru
nytkähti liikkeelle. Minä kiipesin kyytiin vaihteiden käännön jälkeen
mennessämme Perkiön pussiin. Sieltä sitten jatkoimme ratapihoja pitkin
Maston vaihdekojun ja Pohjolan kopin käsiopasteilla odottamaan sillalle,
aseman eteläpuolelle Helsingistä tulevaa junaa. Kello yhden aikaan juna
51 mateli Sr1 vetämänä asemaa kohti pitkänä jonona päivä-, puu- ja
makuuvaunuja. Vaihdemies käänsi vaihteet ja näytti meille vihreätä
aja-opastetta, kuljettaja vastasi kimeällä vislalla.
Huru
vaelsi kohti juuri tulleen junan perää, jossa asemamies oli juuri
ottamassa loppuopastelyhtyjä pois vaunun sivun korvakkeista. Vedin
työtakin päälle ja hanskat käteen. Kuljettaja ajoi veturin junaan kiinni
ja minä menin heittämään lenkin kiinni, kiristin sen melkein loppuun ja
kytkin jarrujohdon suhahdusten saattelemana. Kiipesin toisen pään
ajo-ohjaamoon, jäin roikkumaan avonaiseen ikkunaan, josta tähystelin
junan sivua laiturilla takapään suuntaan. Kohta näin loppu-opasteiden
nousevan vilkkumaan vaunun sivuille. Sitten siellä alkoi opastelamppu
pyöriä vaunujen suuntaan, pyysin kuljettajaa kiinnittämään jarrut
opasteen vaatimuksesta. Sitten alkoi lamppu heilua ylhäällä kaaressa,
jarrut oli irrotettava. Asemamies lähti tarkastamaan jarruja kävelemällä
laituria myöden kohti veturia, hetken kuluttua hän oli veturin
kohdalla. Avasin oven, hän kertoi kaiken ollessa kunnossa. 50 akselia
junaa, joista kaikki jarruttivat, Hurulla oli siis 11 vaunua
vedettävänään.
Kello
1.25 konduktööri näytti valmista ja junasuorittaja nosti lamppunsa ylös
ja napsautti vihreän valon päälle, yläkaaressa heilui valo
lähtö-opastetta. Minä välitin tiedon kuljettajalle. Kuljettaja kytki
valot ja ratamoottorien tuulettimet täysille, sekä irrotti
suoratoimijarrun. A-porras, ykkös-porras…näin MAN:ni joutui
generaattorin pyyntiin vastamaan lisäämällä ruiskutusta, ratamoottorien
virran noustessa makuuvaunujuna liikahti rauhallisesti matkaan. Seisoin
sivuikkunassa pitkään, seurasin pitkän junan liikkeitä ratapihan
vaihteissa. Järvensivulla näin junan valkoista valoa vilkkuvista
loppuopasteista perän tulleen viimeisen vaihteen ylitse, josta totesin
kuljettajalle: ”suorille tuli”. Rauhallisesti kuljettaja nosti
tehoportaita, sitten ilma-alueelle, jossa MAN:nin kierrokset alkoivat
nousta matalan jyminän säestäessä lähitalojen seinissä.
Suinula
ja Siitama suorittavat ennen Orivettä, totesi kuljettaja, samalla
muisteltiin, että viikkovaroituksessa oli merkitty muutama ylimääräinen
nopeusrajoitus matkan aikana, routa oli jo alkanut tehdä omia säätöjään
radan geometriaan. Huru jyskytti menemään rauhallisella tahdilla, pitkä
ja painava juna kiihtyi hitaasti, kun pääsimme Kangasalan mäen päälle,
alkoi vauhti kiihtyä alamäessä reilusti, Hasler nakutti jo yli satasen
merkin paremmalle puolelle. Suinulan esiopastin vilkutti seillä jo
iloisesti vihreää, kaarteiden jälkeen totesimme junasuorittajan
näyttävän vihreällä pyörivällä valola ”ohikulku sallittu opastetta”,
kuljettaja vastasi ”sivuutan” vislalla pitkä-lyhyt. Kädet nousivat
tervehdykseen pimeässä yössä, matka jatkui kohti Orivettä, jossa
pysähdyimme ensimmäisen kerran.
Oriveden
jälkeen oli tunnin taivallus Korkeakosken junasuorituksen kautta
Vilppulaan, jossa oli kello kolmen aikaan pysähdys. Tämä rataosuus on
mutkainen ja mäkinen, kuljettaja tunsi sen pimeässäkin, kuin omat
taskunsa. Turhia vetoja ja jarrutuksia hän ei tehnyt, vaan taitavasti
hyödynsi maaston eri kohdat ajon aikana. Kuljettaja kertoi jäävänsä
eläkkeelle kyseisenä vuonna vajaan neljänkymmenen vuoden palveluksesta.
Minä taas kerroin olevani vasta ensimmäisiä kuukausia töissä koneen
päällä. Siinä Hurun lintulaudalla istuessani tunsin olevani pojankloppi
tämän vanhan ammattimiehen seurassa. Oriveden jälkeen oli minulla hyvä
hetki mennä konehuoneeseen tarkastuskierrokselle. Työtakki, hanskat,
taskulamppu ja kuulosuojaimet päähän, siitä sitten kattilahuoneen kautta
generaattorin viereen, jossa kurkistelin pienestä lasi-ikkunasta
mahdollisia kipinöintejä. Siitä koneen kylkeä pitkin tarkastellen
jokaisen sylinterin kohdalla hieman tilannetta, ruiskutuspumppujen liike
näkyi tarkastusreijästä. Vuotoja ja ääniä piti tarkkailla, polttoaineen
virtausta yläsäiliöstä, kiersin suodattimien rakosuotimia myötäpäivään,
V-tilaan katsoin myös taskulamapulla. Kävin vielä takaohjaamossa,
palasin MAN:nin toista puolta takaisin ajo-ohjaamoon, kerroin
kuljettajalle kaiken olevan hyvin. Otin teräksisen vesikannun ja kaadoin
siitä vettä kahvipannuun, töpseli seinään.
Vilppulan
pysähdyksen ja junakohtauksen jälkeen parikymmentä minuuttia
Haapamäelle, sinne tuloaika oli 3.25. Parikymmentä minuuttia
seisonta-aikaa mahdollisti WC-käynnin ja kahvinkeiton. Kuljettaja ojensi
kahvirasian, pannukahvia kiitos, ei mitään suodatin kuraa oli komento.
Minä lapioin aineet pannuun ja kiehautin vielä kerran pannua. Sitten
odotettiin rauhassa hetken aikaa selkiintymistä, kohta leijaili aromikas
kahvin tuoksu Hurun ohjaamossa. Lähtöaika 3.45 läheni, kuljettaja
tokaisi: ”tuus poika harjotteleen, minä jalvottelen vielä hieman”. Minä
siirryin hetkeksi kuljettajan paikalle, lähtö-opastetta näytetiin,
laitoin junan rauhallisesti liikkeelle, kun oltiin ratapiha ohitettu,
lisäsin tehoa ohjeen mukaan. Pitkään ylämäkeen Huru veti rauhallisesti,
hetken päästä taas vaihdettiin paikkoja, ei vanha kuljettaja
lintulaudalla halunnut istua.
Seuraavaksi
oli Ähtärin pysähdys 4.28, aamu oli alkanut sarastamaan, lunta oli
vielä monin paikoin. Huru mennä loikootti aika vauhtia alamäkeen Ähtärin
asemalle. Sieltä taas noustiin pitkään ylämäkeen lähdön jälkeen. Minua
alkoi todella ramaseen tässä vaiheessa. Lähdin taas konehuoneeseen,
vähän se virkisti. Tottumattomana istuin ja heiluin hieman jo
routaisella radalla, lintulaudan reunoista kiinni pidellen. Silmät
lumpsivat kiinni, välillä oli noustava seisomaan ulko-oven ikkunan
pieleen, ravotin hiukan ikkunaa saadakseni raikasta ilmaa, kuljettaja
sanoi, ettei siedä vetoa. Sitten tuli Alavus 4.55, haukkasin raikasta
aamuilmaa, seurasin junaa takaviistoon pitkään ja nostin liukuikkunan
ylös kiinni. Vielä viimeinen rutistus kohti Seinäjokea, kuljettajakin
alkoi pilkkiä tuolillaan, minä aloin seurata tilannetta tarkemmin,
välillä vähän kolistelin ja kysyin jotain, jotta hän pysyisi hereillä.
Kourassa tämä juna ei seissyt.. Pitkä alamäki ja suora ennen Seinäjokea,
kaupungin valot alkoivat häämöttää keväisessä aamussa. Kello 5.35
asemalle pysähdyksen jälkeen keräsimme tavaramme Hurun ohjaamosta,
laskeudumme laiturille, jossa lähtevä miehistö odotti salkut käsissä,
vaihdoimme muutamat sanat junasta ja veturista. Väsyneinä taivalsimme
kohti varikon lepohuoneita nukkumaan.
Kello
herätti lepohuoneella 11.40, menimme junaan 5010 Parkanon kautta
Tampereelle. Veturina oli Sr1 3018, 118 akselia ja 1496 tonnia. Työt
loppuivat 17.15 Perkiön varikolla.
Valokuva 43-vuotta myöhemmin, kävin kokeilemassa Hurun tunnelmia..lintulaudalla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti