Muovipulkalla umpihankeen..

 

Tulin Jyväskylästä Tampereelle aamun ensimmäisellä Pendovuorolla (Sm3) vuonna 2002 (20-vuotta sitten). Talvi oli helmikuussa ottanut tiukan otteen ja aamulla tuiskutti runsaasti lunta, jota ryyditti tiukka pakkanen. Matka sujui kuitenkin mukavasti lämpimässä ohjaamossa ja lyhyet yöunet saivat ajatukset vaeltamaan omia latujaan. Onneksi Jämsään saavuttaessa ohjaamon takaa kuului tuttua kolinaa ja ovien pauketta. Sieltä ravintolan emäntä tuli tarjoilukärryjen kanssa kohti ohjaamoa. Aamulla oli jo tervehditty kiireessä. Nyt saatiin hetki vaihtaa kuulumisia, monella työvuorolla oli kohdattu ja kupillinen kahvia piristi väsynyttä mieltäni. 

 

Konduktööri poikkesi myös Jämsän jälkeen vaihtamaan kuulumiset, todettiin matkan sujuneen vaivattomasti pyrystä huolimatta. No Jämsän jälkeen ensimmäisissä kunnon mutkissa Pendon kallistusjärjestelmä tilttasi useamman kerran, lumi ja jää oli tehnyt omat lisänsä laitteiden sisään ja väliin, talvi herjasi etelän insinöörien suunnittelua junan rakenteissa.

Lähestyessäni Lahdenperän liikennepaikkaa junan kulunvalvontalaite oli piipannut jo hyvissä ajoin ilmoittaessaan, että olimme menossa siellä sivuraiteelle odottelemaan vastaantulevaa junaa. Punainen numerosarja juoksi näytössä kertoen lähestymisestä vaihteeseen, jossa nopeuden piti olla 35 km/h. Valonheittimien valokeilassa vaihde näkyi jo höyryävänä lumituiskun keskellä. Onneksi vaihteen lämmitin radassa oli pitänyt sen sulana lumipöllystä huolimatta.

 

Aamun kajastus ja junan valot pyyhkivät lumimyräkän kanssa Lahdenperän liikennepaikkaa, pääraiteen kiskot näkyivät vain vilahduksin lumen peittäessä tienoon. Havahduin näkemääni tai oikeastaan kiskojen näkymättömyydestä sivuraiteella, oli vain epätasainen runsaasti kinostunut hanki, junia ei ollut käynyt tällä raiteella pitkään aikaan. Yritin pitää yllä maksimi vauhdin, jotta pääsisin raiteen päähän odottamaan vastaantulevaa junaa. Vauhti vaan hiipui uhkaavasti ja lumi tuntui jarruttavan menoa, otti varmaan junan pohjiin kiinni. Pääsin jo lähelle päätekohtaa, mutta tässä raiteessa oli myös pieni ylämäki ja meno toppasi itsekseen lumivastuksiin tehoista huolimatta. Totesin, ettei tästä päästä enää eteenpäin, niin oltiin kiinni umpihangessa. Katsoin sivuovesta ulos ja totesin lumen olevan korkealla junan kylkiin asti. Soitin konduktöörille, että menee valmiiksi tähystämään junan takapäähän, koska juna oli peruutettava samoja jälkiä pitkin takaisin pääraiteelle. Kauko-ohjaajan kanssa sovittiin, että kun kohdattava juna on mennyt hän turvaa meille kulkutien peräytyksen suuntaan. Juna meni ja me saimme luvan peräyttää. Sitten käänsin suunnan taakse ja tehoja, juna ei liikahtanutkaan. Nyt valtasi hämmennys, tähänkö Lahdenperän sivuraiteelle Pendo jäi jumiin, miten matkustajat saadaan pois, jos jää tähän? Ilmoitin konduktöörille, matkustajille ja liikenteenohjaukseen ongelmasta. Sitten aloitin systemaattisen ensin eteen tehoja, sitten taakse tehoja ja toistin tätä kymmeniä kertoja, hiukan juna alkoi liikahdella, sentti sentiltä, sitten mentiin jo metri eteen ja toinen taakse. Kuulutin matkustajille, että yritän tällä tavalla saada junan liikkeelle. Matkustajilla oli konduktöörin mukaan osalla hauskaa, toisilla ei niinkään. Vartin edestakaisen runnomisen tuloksena pääsimme peräyttämään takaisin linjalle ja sitten kohti Tamperetta. Pääraidetta sivuuttaessani Lahdenperässä, totesin sivuraiteen lumimäärän olleen todella liian syvän tälle ”muovipulkalle”. Loppumatka meni sujuvasti.

 

Muistaakseni ainakin Peräseinäjoelle Pendo on jäänyt joskus kiinni umpihankeen, eikä päässyt pois omin avuin. Poikkeus vahvistaa säännön, ehdottomasti valtaosa radoilla lumen aiheuttamiin vaikeuksiin liittyvät vaihteisiin. Valtakunnassa tuhansien vaihteiden pitäminen toimintakunnossa lumimyräkällä, ei riitä sähkövastusten ym. sulatus, vaan tarvitaan työvoimaa ja koneita.

 

Oriveden ratapiha miehet lumitöissä 1930-luku, kuvaaja Odenvall Arvo. Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma CC BY NC SA 4.0