Hukkasen kyydissä

Aikaisemmin oli keskustelua "persoonista", ovatko ne hävinneet työelämästä, oliko ennen värikkäitä työkavereita ja nykyään vain samanlaisia, samoissa vaatteissa kulkevia työntekijöitä. Tässä pieni tarina 1970-luvun lopulta, persoonasta (nimi muutettu), jonka omat tarinat ja persoonallinen tapa työskennellä rikastuttivat työyhteisön elämää arjessa. Asialla on myös negatiivinen puolensa, nykyään asiat ovat huomattavasti paremmin..

 

Veturinkuljettaja Hukkanen oli Tampereella legenda jo työvuosiensa aikana. Hänen persoonansa näkyi ja kuului, tila tuli välittömästi haltuun, kun hän tuli paikalle. Kookas hän ei ollut, mutta kuuluva matala ääni ja tarinointi saivat paikallaolijat heristämään kuuloansa eri jutuille. Hän oli myös persoonallinen työssään, toteutti veturinkuljettajan tehtävää vakaalla omalla tyylillään, erilaisia sääntöjä ja ohjeita hän toteutti parhaaksi katsomallaan tavalla.

Ensimmäinen kohtaaminen työssä tuli ollessani tallivaralla Perkiön varikolla. Tallipäivystäjä käski minun mennä Tampereen asemalle Raumalta tulevaa tavarajunaa vastaan, koska siinä työssä olevan koneapulaisen oli mentävä lääkäriin. Menin autokuljetuksella asemalle laiturille odottamaan junaa, kohta kolme valoa pilkotti Erkkilän sillan alta. Deeveri parilla tuleva tavarajuna pysähtyi kohdalle ja lähdin kiipeämään veturiin. Konepulainen tuli takimmaisesta veturista, kun olin etummaisen veturin ovella, hän vinkkasi ja huusi, että tänne veturiin. Ihmettelin miksi takimmaiseen, hän totesi, että Hukkanen ei viitsinyt Raumalla vaihtaa veturia. He olivat ajaneet takimmaisesta Tampereelle, no näkeehän sieltä ikkunoiden lävitse etummaisen eteenkin..

Varsinaiseen työvuoroon jouduin hänen kanssaan muutamia viikkoja myöhemmin. Hiukan pelonsekaisin tuntein olin lähdössä, kun oma kokemus työssä oli siinä vaiheessa vähäinen ja muiden jutut olivat tulleet myös minun korviini. Olin tuolloin vasta 18-vuotias ”ylimääräinentilapainenepäpäteväveturinlämmittäjä”, koneapulaisiksi meitä silloin kutsuttiin, vaikka nimikkeet papereissa olivat höyryajalta.

 

Työn aloituksessa varikolla, tutkin ja merkkasin viikkovaroituksen tarkkaan etukäteen, koska varauduin siihen, että vastuuta tilanteissa oli paljon hänen työkaverillaan. Meidät vietiin iltapimeällä autolla asemalle ja nousimme pohjoisesta tulleen Sr1 vetoisen matkustajajunan ohjaamoon. Ohjaamossa oli tupakoitu ja Hukkanen käski tuulettaa ovet ja ikkunat auki, pakkastakin taisi olla ulkona, käsipaperitkin tuuletettiin. Sitten päästiin lähtemään. Ohjaamon kattovalot olivat edelleen päällä ja veturissa oli vain puskinvalot himmeällä, kun noustiin Rukkamäkeä kaupungin valoista kohti pimeyttä. Hiukan vaikea oli tähystää opastimia, koska kirkas ohjaamovalo häiritsi. Hukkanen seisoi istuimensa vieressä keskellä ohjaamoa, kertoi jotain tarinaa Saksan matkastaan, hän oli erittäin kiinnostunut Saksan rautateistä. Turvalaitteen painiketta hän oli pyytänyt minun hoitamaan omalta puoleltani. Hukkanen hoiti tehonsäädön ja muut asiat tekemällä ne vähän kuin toisella kädellä, kuitenkin ne olivat lähes asianmukaisia. Sääksjärveltä laskettiin alamäkeä Lempäälän suuntaan. Hasler nopeusmittari nakutti yli 140 km/h vaikka meidän suurin sallittu oli 120. Ei hän pienistä ylinopeuksista piitannut. Erotusjakson jälkeen hän ei heti huomannut lisätä tehoja ja junan vauhti hiipui jo aika hiljaiseksi. Sitten yhtäkkiä hän terästäytyi ja kytki valot pois ohjaamosta, kytki täydet valot veturiin ja kiihdytti uudestaan vauhdin matkanopeuteen. Minä olin jo aika lailla hämilläni, kuinka tämä työvuoro oikein menee loppuun saakka. Tiukasti seurasin opastimia ja kerroin kaikki poikkeavat asiat, kuten silloin kuului. Koneapulainen oli tuon ajan ”kulunvalvontalaitteisto”. Hänen ajotyyliinsä en todellakaan voinut puuttua. Lähestyessämme Toijalaa, jossa oli pysähdys, vauhtia oli edelleen 120 km/h, hiukan arasti siinä siirsin keskustelua Toijalan pysähdykseen. Nopeasti hän siirtyi omalle puolelleen ja siitä istuimen ylitse veti junajarrusta reilun jarrutuksen. Vauhti alkoi hiljentyä sopivasti juuri laiturialueelle tultuamme, sitten hän teki pienen kevennyksen ja juna pysähtyi mallikkaasti sopivaan paikkaan laiturille, minä huokaisin syvään.

 

Matka jatkui Helsinkiä kohti pimeässä, välillä katsoin taskulampulla viikkovaroitukseen ja kerroin tulevat rajoitukset ja muutokset. Istuin konttorituolissani (silloin Sr1:ssä tuolina) viisi senttiä ”ilmassa” koko matkan, kuitenkin opin, että Hukkanen seuraa asioita omalla tavallaan, vaikka sitä ei aina huomannut. Riihimäen jälkeen opastinviidakko tihenee ja mainosvalot haittaavat opastimien seurantaa. Kokemattomana se tuntui välillä aika sekamelskalta, sujuvasti kuitenkin matka jatkui. Helsingin aseman päätepuskinta lähestyttäessä hiukan jännitin kuinka se pysähdys sujuu. Taas oli hiukan se tunne, että muut asiat ovat paljon tärkeämpiä, silti siinä tapahtui taas se ihmeellinen tarkka jarrutus, vähän viime tingassa, toisella ”kädellä” oikeaan kohtaan. Minä vihdoin istahdin penkkiini kunnolla ja nostin jalat patterin reunalle.

Paikallinen vaihtotyökonduktööri toi radiopuhelimen ohjaamoon. Hetken kuluttua matkustajien poistuttua junasta, konduktööri otti luvat junan perästä, junan viemiseksi vaihtotyönä Ilmalan varikolle. Työnnä-opasteen jälkeen Hukkanen laittoi tehoja ja lähdimme työntämään junaa. Minä toistelin radiopuhelimeen opasteita. Hukkanen lisäsi vauhtia Linnunlaulussa, väillä mentiin takaperin reilusti yli 60 km/h, vaikka olisi saanut olla vain 35. Konduktöörin äänestä huomasi, että nyt mennään turhan reilusti: ”vihreä- vihreä”..kertoi hän näkemänsä opastimet ”lähestytään Ilmalaa en näe vielä opastinta kaarteessa, hiljennä” kuulosti hiukan tuskaiselta. Pääsimme kuitenkin perille, juna jäi huoltoraiteelle ja veturin veimme varikon hiekoitusraiteelle. Silloin ei vaihdeltu ohjaamosta toiseen, vaan tarvittaessa peruuteltiin ikkunasta ja peilistä tähystäen, hiukan hirvitti, kun kaarteissa ei oikein nähnyt ja reippaasti kuljettiin minulle vielä huonosti tuntemiani raiteita.

Silloin vielä uudessa Ilmalan varikolla ei ollut vielä tallipäivystäjää, vaan Pasilassa. Puhelimella soittamalla saimme tietää lepohuoneen numeron. Kapusimme toiseen kerrokseen, pitkältä käytävältä löytyi huone, jossa oli neljä sänkyä, kävin pesulla ja väsyneenä vaivuin uneen valojen palaessa huoneessa. Hukkanen oli kaivanut eväät esiin salkustaan ja kertoi Euroopan matkastaan..Seuraavana aamuna palasimme matkustajajunalla takaisin Tampereelle. Toisen tavat kun oppii, voi sopeuttaa oman toimintansa sen mukaan, välillä se oli haasteellista näiden ”persoonien” kanssa..

 

Kerran Hukkanen tuli työvuoroon Jyväskylän pikajunaan ollessani Perkiön varikon tallipäivystäjän apulaisena. Hänen vakinainen koneapulaisensa tuli myös ilmoittautumaan ja annoin hänelle Hurun avaimet ”prikkarin” seinän koukusta. Hukkanen iski tarinaa tp:n huoneessa, muut kuuntelivat. Koneapulainen joi kahvit ja kertoi Hukkaselle lähtevänsä valmistelemaan veturia lähtökuntoon. Aikaa kului ja tallipäivystäjä alkoi hiukan hermostua Hukkasen jutuista ja siitä, että hänen pitäisi olla jo menossa. Sitten sieltä toisen kerroksen ikkunasta näkyi pääraiteella etelästä tulevan Jyväskylään menevän junan sujahdus aseman suuntaan. Tallipäivystäjä totesi Hukkaselle: ”Sun junas menee tossa jo asemalle”. Niin tuli kiire, koneapulainen oli tietysti laittanut Hurussa jo kaikki valmiiksi. Kohta näimme ikkunasta, kun Huru kiihdytti pääraiteella kohti asemaa sankan savupöllähdyksen saattelemana ja lujaa, normaalisti veturi meni rauhassa ratapihoja pitkin, nyt passattiin myöhässä olevaa Hukkasta pääraidetta pitkin asemalle. Junasuorittaja soitti ja kysyi, kuka tämä kuljettaja oli, joka näin tulee ja miksi? Tp vastasi, Hukkanen. Suorittaja oli vastannut, että arvasin oikein..