23.1.2007 Nukuin pari tuntia rauhattomasti, kello herätti puolelta yöltä. Työvaatteet päälle ja pikapuuro mikrossa. Pimeään sumuisessa pikku pakkasessa, autolla Sorin parkkiin. Kello on yksi yöllä, tallipäivystyksen kautta takaisin poliisilaitoksen takana, pääraiteen vieressä olevalle Pendopätkälle. Siellä kyyhöttivät tummanpuhuvina Sr1-veturien letka. Tarkistin veturin ulkoa ja kiipesin 3018 päälle, valmistelu ja muutama tarkistus. ”Ykköspiipillä” kerta painallus. ”Asetin”, ”Terve, 3703:een Pendopätkästä”. Luvat tulivat ja raideopastimeen syttyi ”aja varovasti” opaste. Aseman kautta kohti Viinikan raiteistoa. ”3703 lupa kiinni runkoon” tuli 20-kanavalla. Kytkin veturin ja jarrujohdon, laitoin koukussa roikkuneen vaunuluettelon taskuuni. Ajo-ohjaamossa virittelin ”kaalihäkin” ja laitoin Knorrin syöttämään jarrujohtoa. Jarrujenkoettelun jälkeen ilmoitin 3703:n lähtövalmiiksi. Junalla oli painoa 1847 tonnia ja pituutta 441 metriä.
Sr1 sai heti ponnistella ylämäkeen Tampereen aseman suuntaan, ajon sallivaa väriä näkyi pitkälle, JKV:n täppä asettui 35 km/h kohdalle. Nopeusmittari viipyili 10–20 km/h välimaastossa. Ympärilyönnin valkoinen valo vilahteli iloisesti hämärässä ja ajomoottorien amppeerit heiluivat 900 A seutuvilla. Aseman jälkeen Amuri ja Särkänniemi Lielahteen mennessä oli kitkan osalta heikko, yöllisessä talvisumussa. Amppeerit heiluivat enää 600 korvilla, hiekkaa ja hiukan suoratoimijarrutusta pyörille. Vauhti hiipui jo alle 10 km/h, tonnit takana vaativat veronsa. Hiukan jo tuskanhikeä pukkasi otsalle, jatkuvassa säädössä kitkan rajalla. Tarttis olla kolme kättä, niin saisi tehoa ja suoratoimia säädettyä, sekä heikotettua samanaikaisesti.
Lielahdessa vauhti jo hieman kiihtyi, Tesoman mäen päälle täytyisi vielä päästä. Kohta Sr1 lähti alamäkeen keräämään vauhtia, ennen Nokiaa sai jo tehot nollata. Nyt mentiin mukavasti rullaamalla kohti Siuroa, hiukan sai sähköjarrulla jo hillitä menoa, ettei JKV ala elämöidä ylinopeudesta. Mittari näytti 80 km/h ja kohta JKV parahti sn 35 vaihde tiedon Suoniemen sivuraiteelle. Sivuraiteella odotellessa laitoin kahvin tippumaan, jotta jaksaisi näillä silmillä Raumalle asti. Kolme valoa tupsahti Aatamin kurvista, kohta kohisi tyhjä pankkojuna ohitse. Taas oli kiivettävä Nohkuan mäen päälle, jotta saisi lasketella Karkkua kohti. Sr1 joustot vongahtelivat ikävästi, täytyy tehdä vikailmoitus, jotta osaavat laittaa rasvaa korin ja telin joustopintoihin. Näin se matka joutui kohti Raumaa, pari pysähdystä vielä yössä.
Ennen viittä aamulla, viimeiset kymmenet kilometrit olivat jo väsymyksen tuskaa. Turvalaitteen punainen valo ja äänimerkki havahduttivat tämän tästä. Pakko oli taas seisoskella penkin vieressä, turvalaitteen joystick kädessä. Silmät tekivät jo viipyileviä räpsähdyksiä ja aivot olivat enää murto-osalla mukana ajossa, osa lohkoista oli jo unten mailla. Sr1 kehräsi välillä tuulettimien puoliteholla vain vaimeaa kohinaa, nelisylinteinen kompressori murahteli välillä kiukkuisesti yössä. JKV heräsi unestaan radan baliisin herättämänä ja päätti näyttää vaihdetiedon sn 35, punaiset numerot alkoivat rullata näytöllä Rauman ratapihaa lähestyessä. Heräsin lievästä horroksesta Rauman valoihin, ratapihalle, irrotin veturin ja kieputin veturin toiseen päähän ratapihaa liikenteenohjauksen luvilla. Pääsin heti paluujunan 3706 eteen, jarrujenkoettelijakin tuli välittömästi tarkistamaan junan matkakuntoisuutta. Kaiken ollessa valmiina oli vielä 40 minuuttia lähtöaikaan kello 6.15. Laitoin kännykän herättämään, vaivuin umpiuneen penkillä välittömästi.
Piip piip, PIIP PIIP PIIIIP.. Olin toisessa todellisuudessa, enkä millään meinannut tajuta missä olen. Jotenkin sain koneeni taas kylmäkäynnistettyä, kapusin tarpeilleni ulos ohjaamosta. Takaisin ylös ja ilmoitus lähtövalmiudesta, punainen opaste muuttui aja sn 35 opasteeksi. Takaisin Tampereelle oli yleensä tyhjiä vaunuja, nyt oli 695 tonnia ja pituutta 502 metriä. Kevyt ja pitkä juna vaati myös tehoa kulkeakseen, eikä se rullaillut alamäessä, kuten raskaammat junat. Olihan Raumalta myös ”ylämäki” Tampereelle, meren pinnasta katsottuna.
Jotenkin tämä paluumatka meni paremmin, pienet tirsat penkillä auttoivat takaisin Tampereelle. Työt loppuivat 9.22, veturi takaisin Pendopätkään. Kotiin, jossa sain pari-kolme tuntia nukuttua päivällä. Seuraavana päivänä minulla oli konttori päivä 8-16. Tarkoitus oli tehdä määrättyjä töitä ECO-drive projektin myötä. Tallensin saamiani kulutusraportteja ja suunnittelin tulevia koulutuksia. Vähän ennen kotiin lähtöä toimiston käytävän toiselta puolelta kuului määräysesimiehen pahanenteinen kiroaminen. Kohta hän seisoi oviaukossa, ”nyt olis ensi yönä lähdettävä taas Raumalle, tuli just lisäjuna kulkuun, veturina takaisin, ei ole ketään, sun on lähdettävä”. Eipä siinä sitten itku auttanut.
Nukkumaan illalla aikaisin, uni ei vaan tullut, pyörin ja pyörin. Kello herätti yhdeltä. Silmä kourassa ylös ja työmaalle, matkalla autossa jo tuntui, tästä ei helppoa tule. Taas Pendopätkästä kone, Sr1 3007. Junassa 3707 oli puuta matkalla Raumalle, junapainoa 1697 ja pituutta 525 metriä. Kello 2.19 kohti Raumaa, keli oli nyt parempi, aika reippaasti pääsin Lielahteen ja Tesoman mäen päälle. Sitten alkoi alamäki monessa mielessä, vaikka olin jo juonut isot mukilliset kahvia, alkoi niin pirusti väsyttää. Liian vähän oli tullut nukuttua viime öinä, univelka painoi.
Ohjaamon pattereita kylmemmälle, Seisoin jo Nokian kohdalla ohjaamossa, kun penkillä alkoi pilkkimään. Miten ihmeessä tämä reissu menee maaliin. Yritin liikkua ja puuhata kaikkea ajamiseen liittyvää hiukan korostetusti, jotta aivot eivät vaipuisi koomaan. Karkkuun sivulle odottamaan vastaantulevaa, istahdin penkille, avasin sivuikkunan täysin auki, että herään ohittavaan junaan. Pakkasilma tulvahti ohjaamoon, silti nukahdin heti. Vaivoin tajusin, että juna meni just ohi ja vihreä-keltainen palaa tolpassa. Taas mentiin, minä seisoin, kohta oli hypittävä, jotta olisin valveilla. Vammalan jälkeen avasin sivuikkunan ja laitoin pääni ulos, kylmä pakkasilma tuiversi tukkaa ja huuhtoi hetkeksi unihiekat silmistä.
Sitten laitoin taas kahvia tippumaan. Braunin valkoinen keitin porisi höyryä pannun kannen välistä ja suppilosta tunkeutui vahvan kahvin tuoksu ohjaamoon. Käsi täristen täytin mukin piripintaan. Veturin heiluessa hieman levottomasti, yritin seisoa jaloilla joustaen, ettei kahvi läikkyisi. PAM, rysk! pirun erotusjakso, pöytä oli hetken punainen, kohta lamput sammuivat ja veto jatkui. En ollut huomannut ottaa tehoja pois, no pelaa se automatiikka onneksi. Matkaradioni soitti Sr1:sen ikkunalla jotain uuvuttavaa iskelmää. Yritin muistella Guns and Roses Nightrain:ia. ”I'm on the nightrain, ready to crash and burn, I never learn. I'm on the nightrain, I love that stuff. I'm on the nightrain, an' I can never get enough. I'm on the nightrain, never to return, no..”. Kuinkahan moni kuljettaja laulaa yksin yössä, pysyäkseen hereillä?
Kokemäen jälkeen piina jatkui, välillä seisoessani tuntui, että polvet pettävät tai nukahdan seisaalleni. Jatkuvasti oli tehtävä jotain, että tiesi olevansa tajuissaan. Kyllä viimeiset kilometrit olivat tuskaa. Rauman valot näkyivät hiukan ennen kuutta aamulla. Täytyi varmistella, ettei anna periksi viime metreillä ennen pysähdystä ratapihalla, ettei tule satama ja meri vastaan. Veturi irti ja tyhjälle raiteelle odottamaan veturina lähtöä kello 6.52. Siinä sai melkein tunnin nukkua koneapulaisen puolen penkillä. Kengät pois ja jalat pöydälle, selkänoja vinoon, sekä pääntuki sopivalle kohtaa. Sitten vielä veturin suojatakki peitteeksi ja unten maille.
Kello herätti, olo oli kuin pahaisessa krapulassa. Silti oli taas skarpattava penkille, JKV.n tietojen syöttö ja konehuoneesta jarrulajiasetin ”R”-asentoon. Lähtövalmiusilmoitus, värit, tuulettimet, valot, suoratoimi irti, tehot 100 A, lisää, liikkuu, hyvästi Rauma..täältä tullaan elämä, eiku Tampere. Samaa koettelemusta oli paluu, hieman alkoi tammikuun aamun kajastus helpottaa väsyneitä silmiä. Veturina kulkeminen oli hieman räväkämpää, vauhtia oli yleensä reilu sata. Paljon on nopeusrajoituksia, joka on hyvä, JKV kertoo jatkuvasti jotain. Sähköjarrulla vauhtia pois rajoituksiin, helppoa pelkällä veturilla. Sitten jouduin Siurossa sivulle odottamaan, taas pelkästään sähköjarrulla. Hiljakseen rullailin sivuraiteen punaiselle opastimelle. Suoratoimijarrulla vähän painetta sylintereihin, ei hidastunut. Piru, olin unohtanut sulatusjarrutuksen jarrulosseille, kun olin pelkästään sähköjarrulla jarrutellut. Paniikki iski ja täydet paineet sylinteriin, JKV jo piippasi ”jarruta, jarruta”. Sydän löi kahtasataa. Onneksi rohina alkoi alustasta ja jarrulossit pitivät jo pyöränkehällä. Opastin jäi tuulilasin etupuolelle. Nyt heräsin täysin, niin oli kova adrenaliini paukku. Loppumatka Tampereelle meni sujuvasti. Onneksi selvisin tästä reissusta ehjin nahoin. Huomenna taas konttorille kello kahdeksan.
Nämä yöt ovat jääneet elävästi mieleen vaikeina kaamoksen yötöinä. Tosin väsyneenä en ole varma, tapahtuivatko ne juuri näin kirjoittamassani tarinassa. Silti tuollaista se välillä oli, taistelua väsymystä vastaan. Välillä yötyöt menivät kuin siivillä, erityisesti kesäyöt..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti