Tavallisena talven tiistaina työt alkoivat 9.30 Perkiössä, ilmoittautuminen tallipäivystäjälle, joka antoi käteeni työvuoron esitäytetyn tuntikortin pienestä mapista. Hän kertoi talon auton lähtevän 20 minuutin päästä asemalle. Kuljettajan kanssa tervehdittiin ja mentiin ottamaan kupit kahvia aloitukseksi. Samalla vilkuiltiin ilmoitustaulut, oliko yläreunaan tullut uusia ilmoituksia. Hain puulaatikostosta uuden viikkovaroitus-vihkon, joka koskee ajamaamme rataosuutta, selasin sen lävitse ja merkkasin kynällä meitä koskevat tiedot. Autokuski huikkasi, että nyt lähdetään asemalle, kiipesimme Transitin kyytiin.
Asemalla meitä odotti lähtöraiteella oranssi Porkkana, se oli tullut siihen jostain muusta junasta. Kolmivaunuinen Dm8-yksikkö, moottorivaunut olivat 5003 ja 5004, junan numeromme oli 43. Tarkoitus oli ajaa Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle. Lähtö oli kello 10.30, koska aikaa oli vielä, kävelin takaohjaamoon. Katsoin, että yhteisajokytkin oli käännetty ”takapäänä”-asentoon, peilit käänsin pois, katsoin korjauskirjan, mittarit ja merkkivalot. Ohjaamon takana matkatavaraosastossa tarkistin ohjausgeneraattorien ”pöllönsilmien” valot, katsoin Autocalor-lämmityslaitteen merkkivalot ja pumppasin käsipumpulla jäähdytysnesteen järjestelmän täyteen. Kävelin runkoa pitkin ajo-ohjaamoon päin ja poikkesin matkalla tervehtimään junaemäntää keittiössä. Ohjaamossa katselin myös samoja asioita ja korjauskirjankin otin esiin ”hanskalokerosta”, ei näyttänyt olevan keltaisia lehtiä merkkinä korjaamattomista vioista.
Sitten päästiin lähtemään, junasuorituspaikkoina matkan alkuun olivat Messukylä, Suinula ja Siitama, niistä näytettiin lippuopasteena ohikulku sallittu opastetta ja kuljettaja vihelsi kimeällä pitkä lyhyt vastaukseksi. Orivedellä pysähdyttiin matkustajien vaihtoon, konduktööri näytti valmista ja junasuorittaja levyllä lähtö- opastetta. Korkeakoskella kohdattiin tavarajuna ja Vilppulassa, jossa junasta jäi muutama matkustaja pois. Haapamäelle kun pääsimme, tuli junaemäntä kahden höyryävän kahvikupin kanssa ohjaamoon. Konduktööri poikkesi myös ja siinä vaihdettiin kuulumisia hetken aikaan nelistään. Minä oli silloin parikymppinen poikanen, näiden vanhojen konkareiden kanssa, joiden jutut olivat hiukan eri aikakaudelta.
Lähdimme Haapamäeltä nousemaan ylös pitkää ylämäkeä, Bredat saivat työskennellä pitkään täysillä, ohitimme ratapölkkyjen kyllästämön, joka haisi pistävälle kreosootille. Seuraavat pysähdykset olivat Pihlajavesi ja Myllymäki. Valkeajärvi ja Eläinpuisto-Zoo olivat tarvittaessa, talvella niistä oli harvoin matkustavaisia. Zoo:n jälkeen lasketeltiin aika vauhtia alamäkeä Ähtäriin. Porkkana intoutui tästä vauhdista ja pätkäkiskoista laukkaamaan kuin hevonen. Telien olematon iskunvaimennus, sai junan loikkimaan epämiellyttävästi. Minä pitelin pöydän reunasta kiinni heiluessani ja hyppiessäni irtojakkaralla. Kuljettaja jarrutti tiukasti, laukka rauhoittui ennen asemaa. Ähtärissä olikin aika paljon väkeä tulossa ja menossa. Matkaa jatkettiin kauniissa lumisessa maisemassa auringon paistaessa sivuikkunasta terävästi silmiini. Laitoin keltaisen JT-lomakkeen lapun sopivalle kohdalle ikkunaa häikäisyä estämään. Porkkanan ohjaamossa kuului vain kiskojen jatkojen tasainen kolke, Hasler nopeusmittarin raksutus ja pakkasella lämmittimien puhalluksen lievä kohina. Matkanteko Dm8-9:llä oli miellyttävän hiljaista, verrattuna moneen veturityyppiin.
Tuuri ja Alavus olivat vielä pysähdyksiä, Kourassa tämä juna ei seisonut. Näin matka jatkui Porkkanalla leppoisasti talvisessa maisemassa kohti Seinäjokea, johon saavuttiin kello 13.55. Juna jäi tuloraiteelle ja me lähdimme syömään kaupungille. Ruokatauko oli pitkä, kerkesimme tehdä pienen kävelylenkin talvisessa kaupungissa.
Menimme Seinäjoen varikon kautta takaisin töihin, jossa tallipäivystäjä kertoi junan 44 porkkanan olevan aseman seisontaraiteella ulkoliitännässä, numerot olivat 5013 ja 5014. Lähdimme virittelemään sitä toimintakuntoon kirpeässä pakkaskelissä. Purin ulkoliitännän toisesta päästä ja katsoin samalla polttoaineen määrät kaikista kolmesta vaunusta. Sovimme kuljettajan kanssa, että menen pohjoispään ohjaamoon ja käynnistän sen pään moottorin. Kävelin lumista ratapihaa, pakkasen narskuessa kengissä. Saavuin toiseen päähän ja kiipesin matkatavaraosaton oven kautta ohjaamoon. Otin suuntakahvan ajopöydästä ja laitoin sen ohjaamon takaseinässä olevan kojetaulun käynnistyskytkimen reikään. Katsoin mittarista, että Autocalor oli lämmittänyt sopivasti nestekiertoa. Käänsin käynnistyskytkimen hehkutusasentoon, jossa myös esivoitelupumppu lähtee kierrättämään öljyä moottorissa. Jonkin ajan kuluttua käänsin käynnistysasentoon ja kuulin Bredan hörähtävän alustassa käyntiin. Käänsin kytkimen V-asentoon ja nostin moottorin kierroslukua tehoratilla, jotta kompressori pyörisi myös tehokkaammin ja järjestelemät täyttyvät. Kiersin käsijarrun auki, siinä oli käsipyyhepaperi merkkinä kahvassa, että se oli tästä ohjaamosta kiinnitetty. Katsoin myös kaikkien mittarien näyttämät ja kävin eteisessä laittamassa Autocalor lämmityslaitteen lämmitysasentoon.
Siirsimme Porkkanan sivuraiteelta lähtöraiteelle, kuljettajan ajaessa sitä lähtöpään ohjaamosta. Minä tähystin toisen pään ohjaamossa, sisäpuhelimen luuri kädessä toistaen opastimia kuljettajalle, kun liikuttiin ratapihalla raiteilta toiselle. Lähtöaika junalle 44 oli 16.30 Seinäjoelta, helmikuun iltapäivä alkoi hämärtyä uhkaavasti pakkasen kiristyessä yli kymmenen asteen. Väkeä kiipesi kyytiin aika runsaasti, varmaan moni oli töistä menossa kotiin, kun tämä pysähtyy heti alkumatkasta myös Kourassa ja Sydänmaalla. Sääskiniemi oli tarvittaessa, sinne oli myös jääviä, ilmoitti konduktööri sisäpuhelimella. Sääskiniemen laituri oli lähes umpihankea. Välivaunusta joku pudottautui nietokseen. Konduktööri soitti ”rip rip” ”valmis lähtöön” opasteen, ovet kiinni ja lukkoon, porkkana singahti taas ladulle. Porkkanan ohjaamon katolla oleva pisaranmuotoinen valonheitin antoi hieman värisevän pistemäisen valokeilan lumessa olevaan rataan.
Alavuden paikkeilla ”koneistossa häiriö” merkkivalo syttyi ajopöydässä, totesimme hälytyksen tulevan takapään yksiköstä. Lähdin kävelemään rungon läpi takapäähän. Totesin vajauksen jäähdytysjärjestelmässä ja pumppasin varasäiliöstä lisää nestettä järjestelmään. Varasäiliö meni tyhjäksi asti, taitaa olla isompi vuoto kyseessä. Ennen Ähtäriä merkkivalo syttyi uudestaan ja hetken päästä kyseinen Breda sammui. Ähtärin laiturissa todettiin kuljettajan kanssa, että nestettä valuu alustassa lumihankeen, joku on pettänyt ja nesteet tulivat ulos. No, onhan meillä vielä toinen Breda käytössä. Viallinen yksikkö täytyy laittaa ”hinauskuntoon”. Hain salkustani vikaohjeet, jotta ei tarvitse ulkoa yrittää muistaa eri toimenpiteitä. Suuntalaatikosta oli suunta lukittava keskiasentoon, lattialuukun alta matkustamosta. Matkustamojen valaistus oli laitettava puoleen, lataustehon ollessa vain toisen koneen varassa, tämän teki konduktööri. Sähköjärjestelmän yhdistyskytkin oli kiinnitettävä välivaunusta, kun toinen kone ei enää ladannut. Näin päästiin jatkamaan matkaa toisella Bredalla. Ei se mikään raketti ole yhdellä koneella, alamäessä pääsee kuitenkin vauhtiin, jota pystyi sitten ylläpitään. Matka jatkui melko sujuvasti Haapamäen kautta kohti Tamperetta. Konduktööri ja junaemäntä poikkesivat ajoittain ohjaamossa, aika rauhallista oli heillä, kun viikolla matkustajia ei ollut kovin paljoa. Kuppi kahvia piristi kummasti mieltä ja tunnelmaa.
Sitten tultiin Orivedelle, myöhässä oltiin jo aika lailla. Valmiina oltiin, junasuorittaja näytti lampulla lähtöopastetta laiturilla, ovet kiinni ja lukkoon. Minä olin ollut ajamassa Haapamäeltä asti, irrotin jarrut ja laitoin ykkösportaan päälle, niin jäljellä oleva Breda sammui saman tien. Mitään erityisiä merkkivaloja ei ollut ennen palanut. Suuntakahva pöydästä ja käynnistys yritys, ei lähtenyt, toinen yritys, ei vieläkään. Nyt on hyvät neuvot kalliit, virta loppuu akuista, kone on saatava seuraavilla yrityksillä käyntiin.
Sovittiin kuljettajan kanssa, että menen matkustamon puolelle, otan lattialuukun Bredan kohdalta auki ja työnnän jalalla ruiskutusvivustoa. Jätettiin ovet auki, jotta kuullaan toisiamme. Matkustajat lähtivät siirtymään toiseen vaunuun, kun kirpeä pakkasilma hönki lattian alta. Minä istuin keskikäytävän lattialla, jalka ruiskutusvivustolla ja kuljettaja starttasi konetta, se lähti heti käymään, mutta kun hölläsin jalkaa ruiskutuksessa, se meinasi heti sammua. Kuljettaja huusi, että hän yrittää lähteä liikkeelle, minä olin valmiina. Porkkana lähti liikkeelle ja kun kuljettaja lisäsi tehoa, huomasin jalassani, että ruiskutus lisääntyi itsestään normaalisti.
Nousin ylös, löin luukun kiinni, jalkani olivat jo kohmeessa, kun siellä pakkasilmassa olivat jo pitkään värjötelleet. Todettiin tilanne sellaiseksi, että ajelemme tehot päällä loppumatkan Tampereelle, että kone pysyi käynnissä. No ei se liian lujaa muutenkaan kulkenut tällä yhdellä koneella, kun se toinenkin oli jo pitkään ollut pois pelistä. Orivedeltä pitkä nousu Tampereen suuntaan, vauhtia ei ollut mäen päällä louhimon kohdalla vielä kuin 60-70 km/h. Suinulaa kohti mentäessä vauhti oli jo melkein 100 km/h. Perille päästiin Tampereelle, lähellä oli, ettei olisi jääty ”linjalle” pakkaseen. Aikataulunmukainen tuloaika oli kello 20.00, kirjanpitoni mukaan oltiin perillä kello 20.45. Tampereella runko siirrettiin sivuraiteelle odottamaan korjauspäätöksiä. Me menimme talon autolla takaisin Perkiöön. Helmikuinen pakkaspäivän porkkanareissu oli saatu maaliin, pienien vastoinkäymisten saattelemana.
 |
| Porkkana Tampereella 1980-luvun alussa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti