Teräksinen vesikannu ja kahvipannu

Teräksinen vesikannu kuului vetokaluston vakiovarusteisiin 1960-90 luvuilla (tietäjät tarkentaa). Työvuoroille lähtiessä silloisen koneapulaisen tehtävänä oli hakea raikasta vettä kannulla veturin päälle, josta keitettiin kahvia, teetä tai muuten juotiin janoon. Puhtaus oli tietysti tärkeää, jotta juomavesi oli juomakelpoista. Äkkiä opittiin mistä saa hyvää vettä, kyllä silloin oli aikaa joskus pysäyttää tavarajuna sopivan lähteen kohdalle, linjallakin. Yleensä tallialueilla oli paikat, mistä vesi saatiin täydennettyä.

Erityisesti kesähelteellä raikkaan veden tarve oli suuri, kun vetureissa ei ollut ilmastointia. Kymmenen tunnin ”saunominen” kuuman Deeverin päällä tarvitsi nestetankkausta jatkuvasti. Talven paukkupakkasilla, kun kiipesi pitkään seisoneen Hurun päälle, sai lattialla olleen kannun kopistella ensin jäästä puhtaaksi, jos sinne oli jäänyt vettä. Tavaksi yleensä otettiin, että heitettiin vanha vesi pois, jos veturi meni varikolle, ettei jää happanemaan kannun pohjalle. Yleensä myös ajateltiin veturin kiertoa ja mahdollisesti jatkavaa miehistöä, että heillä olisi myös vettä, erityisesti ”läpimenevissä” junissa. Aika noloa, jos jatkaville oli tyhjä kannu.

Vesikannulla oli toinenkin tarkoitus, jos esimerkiksi Deeverin jäähdytysjärjestelmästä alkoi neste huolestuttavasti vähetä, tarvittiin lisää, ettei matka katkennut. Silloin ei ollut pumpattavia lisävesijärjestelmiä, vaan kannun kanssa noustiin käyntisillan kaiteen päälle seisomaan, korkki auki ja kannulla lisää. Järjestelmät olivat silloin hatarammat ja usein tuli tarve lisäykseen. Työturvallista homma ei ollut siinä kaiteen päällä keikkuessa, en tiedä putosiko kukaan pahasti. Vettä kannettiin joskus jostain radanvarren ojasta tai järvestä, sammakon kutuvettäkin on kaadettu.. useimmiten tietysti asemilla tai varikoilla.

Veden laadun suhteen tapahtui ongelmia, juotiin vahingossa pilaantunutta vettä tai keitettiin siitä kahvia, vatsa oli äkkiä kuralla. Pahin tilanne syntyi siitä, että eräs miehistö otti vahingossa varikolla väärästä hanasta, putkistosta, jossa oli kirkasta RD11 ainetta, jota käytettiin jäähdytysjärjestelmien korroosionestoaineena. He keittivät siitä kahvia ja sairastuivat vakavasti, muistaakseni joutuivat sairaalaan. Kannut poistettiin vähitellen koko kalustosta ja siirryttiin muihin pullovesi järjestelmiin.

 

Kahvipannu oli vuosikymmeniä veturin tärkeä varuste, sitten tuli kahvinkeittimet. Jos pannu oli rikki, se oli onneton reissu, niin tärkeäksi se silloin koettiin. Pannuja oli 24 V - 220 V jännitteille, jossa vastus oli pannunpohjan sisällä. Pannukahvi oli vielä 1970-80 luvuilla monille se ainoa oikea kahvi. Pannu laitettiin heti lämpiämään veturin käyttöönoton valmistelussa. Oli tärkeää junan valmistuttua, että ennen lähtöä oli mahdollisuus juoda ”lähtökahvit”. Monesti pitkä reissu meni pannukahvia juodessa, poroja ja vettä vaan lisättiin pannuun entisten sekaan ja kiehautettiin uudestaan, aika paksua se alkoi olla loppumatkasta. Hyvin pysyi hereillä koko matkan. Kuvassa oleva, sanomalehdestä taiteltu pannumyssy, piti kahvin myös lämpimänä. Perillä oli koneapulaisella suuri työ puhdistaa pannu työvuoron lopuksi, kun ”kahvipuuro” oli tarttunut pannuun tiukasti.

Suodatinkahvi alkoi vallata alaa ja työlaukkuun alkoivat ilmestyä suppilot ja suodatinpaperit. Pannulla keitettiin vain vesi, mukit vierekkäin ja sitten tasapuolisesti tai erivahvuista kahvia suodatettiin, joka ei ollut heiluvassa ja tärisevässä veturissa helppoa. Kahvijauhe tärisi tiiviiksi suodattimeen ja meni tukkoon tai routaheitossa koko systeemi kaatui pöydälle ja vaatteille. Kerran 80-luvun alun keväällä oltiin matkustajajunalla lähdössä Porin asemalla, konduktööri näytti valmista ja junasuorittaja näytti lähtö-opastetta. Minä olin juuri saanut suppilon vasta esiin, vähän myöhässä kahvin keitossa. Kuljettaja sanoi, että suodata rauhassa, routainen rata. Junasuorittaja tuli kysymään, miksei lähdetä, onko ongelmia. Kuljettaja vastasi hurun ikkunasta:” Pojalla on vielä suodatin prosessi kesken, varmistetaan ettei tukkeudu ennen Harjavaltaa…”

 

Kuva Veturimies-lehti 3.1977