Tämä oli sitten tämän kevään viimeinen tarina. Siirryn kesän viettoon, silloin ei viitsi läppärin ääressä viettää aikaa…rautaista kesää kaikille! Palaan syksyllä kirjoittamaan työtarinoita lisää.
Tässä on tarinaa menneen ajan lepohuoneista. Veturimiehistön työvuorojen osana on usein lepo vieraalla paikkakunnalla. Yleensä vain ratapihapäivystys, lähi- ja jakeluliikenteen, sekä varikoilla työskennelleet veturimiehet eivät joutuneet katkaisemaan työvuoroaan levon vuoksi. Linjaliikenteessä se oli tavanomaista, työvuoroja ei pystynyt usein suunnittelemaan siten, että työvuoron sisään ei tullut pitempää taukoa. Levolla tarkoitan tässä aikaa, jolloin työtunnit katkeavat jollain paikkakunnalla ja veturimies viettää omaa vapaa-aikaa työvuoron sisällä.
Koska tunnit siis katkesivat, siitä oli tietysti tarkasti määrätty erilaisissa sopimuksissa vuosikymmenten aikana. Otan tähän vain yhden perusperiaatteen, joka oli historiassa voimassa. Työn aloituksissa oli ohjeet, kuinka paljon aikaisemmin työt johonkin junaan oli aloitettava ennen lähtöaikaa. Se riippui käytettävästä veturi- ja junasarjasta, paikkakunnan olosuhteista ym. eri tekijöistä. Sitten työn lopetus vaihteli myös eri tekijöistä, esimerkiksi veturin viennin varikolle käytettävä aika. Lepo toisella paikkakunnalla toteutui yleensä, jos menojunan lopetuksen ja takaisin paluujunan aloituksen väliin jäi enemmän kuin kaksi tuntia. Silloin veturimies vietti vapaa-aikaa, josta ei laskettu työtunteja. Tällöin työnantajan oli tarjottava lepohuone, jossa oli mahdollisuus nukkua ja rentoutua.
Lepohuoneille oli jonkinlaiset vaatimukset. Huoneessa sänky pedattuna, pyyhe, WC ja mahdollisuus peseytyä. Yleensä peseytymiseen olivat yhteiset tilat. Monilla lepohuoneilla oli myös keittiö, jossa sai ruokailtua, jos ei lähtenyt ”kylille” syömään. Varikkopaikkakunnilla oli usein myös mahdollisuus saunoa 24/7. Kaksinajo vaiheessa oli periaatteena, että työparilla on yhteinen lepohuone. Lepohuoneiden varustus tietysti vaihteli ja olosuhteet.
Työuraa aloittaessani 1970-luvun loppupuolella oli paljon vanhoja lepohuoneita, jossa oli korkeat rautasängyt, peittona oli ”Valtiorautatiet” siniharmaa karkea viltti alalakanalla. Pyyheenä oli pieni valkoinen pellavapyyhe, jossa luki ”Valtionrautatiet” punaisella tai sinisellä. Tyynyinä oli vielä jollain höyhenillä täytettyjä kovia ja littanoita tiiliskiviä. Herätyskello raksutti yöpöydällä, ennen vanhaan oli muistettava kellon vieteri vetää, laittaa oikeaan aikaan ja herätysviisari oikeaan kohtaan herätystä varten. Talvisin oli usein kylmä tai kuuma, ei ollut pattereissa termostaatteja säätämässä. Sulkuhanalla säädettiin kiertävää lämmintä vettä, aina ei osunut kohdalleen. Välillä oli pidettävä työvaatteet päällä, jotta tarkeni nukkua viltin alla. Hyvä puoli asiassa oli, että nuorimies oli usein lopen uupunut ja uni tuli silmään pään kopsahtaessa kovalle tyynylle. Siisteydestä ei onneksi tingitty, lepohuoneiden siivous oli yleensä hyvin hoidettu. Pedit oli pedattu ja tilat olivat puhtaat pesuhuoneita, sekä WC-tiloja myöten.
Lepoajat vaihtelivat todella paljon parista tunnista yli 12-tuntiin. Kellonajat myös, joskus pääsi nukkumaan oikeaan nukkuma-aikaan keskellä yötä, harvemmin kuitenkin. Veturinkuljettajan työ on epäsäännöllistä vuorotyötä, jossa on paljon myös yötyötä ja aikaisia aamuyön lähtöjä. Periaatteessa harvoin saa nukkua kotonakaan perättäisiä normaaleja yöunia. Siksi veturinkuljettaja kulkee elämänsä jatkuvasti lievässä univelassa. Lepohuoneella vietetyt tunnit yritettiin nukkua, sillä sai joskus päivälevollakin kuitattua univelkaa pois. Välillä otti päähän parin kolmen tunnin lepo keskellä päivää, olihan se pois omasta vapaa-ajasta. Usein yritettiin käyttää päivälepoja myös liikuntaan, lukemiseen tai muuhun harrastustoimintaan, mitä kukin saattoi keksiä. Monet kaupungit ja paikkakunnat tulivat tutuiksi kävelyretkillä ja tutustumisilla nähtävyyksiin. Sana myös kiiri hyvistä ruokapaikoista tai kaupoista, joissa kannatti käydä.
Riihimäen Rautatiepuistossa oli hieno Jugend-tyylinen, runsas satavuotta vanha lepohuone. Se oli ulkoa upea rakennus ja sillä oli arvokas rauhallinen tunnelma. Se oli lepohuoneiden aatelia, se oli hiljainen keskellä kaupunkia, puistossa, jossa kuului vain lintujen liverrys. Siellä minä nukuin aina hyvin. Toinen ääripään esimerkki tulee Helsingistä Ilmalan varikolta. Siellä oli varikon toisessa kerroksessa erittäin pitkä käytävä, jossa oli vierivieressä valkoiseksi maalattuja betonikoppeja, jossa oli tosin ikkuna ratapihan suuntaan. Lepohuoneen ikkunan alla oli raiteisto, johon huollettuja Sr1 vetureita tuli tasaiseen tahtiin. Pääkatkaisijat paukkuivat ikkunan takana ja kompressorit pörisivät. Huonot äänieristykset kantoivat ääntä käytävästä ja varikon ympäriltä. Siellä ei yleensä pystynyt nukkumaan kuin korvatulppien avulla ja pää tyynyn alla.
Tampereella oli lepohuoneet varikon toimistorakennuksessa. Siellä oli myös dieselveturien ja sähkövetureiden seisontaraiteet aivan rakennuksen etualalla. Takavuosien pakkasjaksoilla siellä saattoi olla toistakymmentä dieselveturia käynnissä. Ajovalmiushuolto oli myös jatkuvassa veturien siirtotöissä, joissa vetureita käynnisteltiin ja siirreltiin raiteelta toiselle. Sääliksi kävi lepohuoneilla nukkuvia veturimiehiä. Joskus lepohuoneet olivat kaukana, pitkä kävelymatka, väsyneenä pariksi-kolmeksi tunniksi lepäämään. Kello herätti, välillä ei oikein tahtonut herätä todellisuuteen, että taas on mentävä, vaikka just sai unenpäästä kiinni.
Lepohuoneina jouduttiin välillä käyttämään myös hotelleita tai matkustajakoteja. Joskus VR vuokrasi myös jostain lähistön talosta huoneiston, jossa oli useampi huone. Monesti ajatteli, että jotka lepohuoneita hankkivat tai suunnittelivat rautatieympäristöön, heillä ei ollut alkeellisinta käsitystä, miten tärkeitä ne olivat myös liikenneturvallisuuden kannalta. Väsynyt, huonosti nukkunut työntekijä, ei ole turvallinen, eikä hyvinvoiva jatkuvassa univajeessa. ”Kuolema kuittaa univelat”, onneksi näin eläkkeellä on saanut tasapainon vuosikymmenten vuorotöistä.
 |
| Pasilan lepohuone. Rautatiemuseon kuvakokoelma CC BY 4.0 |
TYÖKUVIA
 |
| Deeverillä Tampereelta Haapamäen kautta Seinäjoelle vuonna 2013 |
Kuvassa Dr15 veturi, jossa olin koneapulaisena
Sr1 veturissa viimeisenä työvuonna 2014
Kuva alla vuodelta 1981, Dr12 Länkipohja- Lahdenperä väliltä. Tällä samalla kannaksella tuli kerran hirvi vastaan, kun tulin Jyväskylästä Dr13 vetoisella matkustajajunalla. Osui ulkokaarteen puoleiseen (kuljettajan puoli) puskimeen ja lensi järveen. Veturiin ei tullut vaurioita ja matka jatkui normaalisti.
 |
 |
| Tampereen asuntomessut vuonna 1990. Tämä oli viimeinen vuosi, kun ajoin Dm8-9 junaa |
