Hurun lintulaudan ergonomia

 

Dr12 tekniikka on 1950-luvulta ja se näkyi ja tuntui niitä ajavien veturimiesten kohdalla. Ergonomia tuli Suomeen vasta 1960-luvulla, jolloin ensimmäinen alan oppikirja ilmestyi. Hurun suunnittelussa ei voinut vielä insinööreiltä ergonomiaa vaatia… Seuraava tarina on työskentelyolosuhteista Dr12 veturissa.

 

Ohjaamoon noustaan korkealle rappusia pitkin, ovesta avautuu kapea käytävämäinen tila, joka päättyy kuljettajan ajopöytään ja istuimeen. Kuljettajan tila on ahdas, polvet eivät tahdo mahtua viistosti nousevan ajopöydän alle, eikä penkissä ole paljoa säätövaraa taaksepäin, vaikka taakse seinään on tehty hieman syvennystä myöhempänä muutostyönä. Penkillä tuli istuttua usein hieman vinottain, jalat viistosti käytävän puolelle. Alkuperäinen Hurun kuljettajan istuin oli todella vaatimaton ”läpyskä” käsinojilla, selkänoja oli seinässä kiinni oleva levy. Jousi oli pyörivän istuinosan keskitapissa. Alla oleva kuva kertoo siitä enemmän, kuin tuhat sanaa. Hurun takaseinään tehtiin muutostyönä pieni syvennys, jotta uudelle istuimelle ja kuljettajalle saatiin hiukan lisää tilaa. Viimeisissä istuimissa oli hieman säätöjä, kuitenkin jousto oli yleensä säädetty kireäksi, siten ettei se joustanut. Syynä oli se, että joustaessaan matkanteosta tuli pomppivaa, jouston tukena ei ollut iskunvaimennusta.

 

Koneapulaisen istuin oli käytävän seinästä alas laskettava levy, joka pysyi normaalisti ylhäällä jousien avulla. Sitä kutsuttiin lintulaudaksi. Ohjaamon takaseinän reikäpellissä oli selkänojana levy, jossa taisi olla parinmillin pehmuste. Istuinlevyssä ei ollut pehmustetta, vain liukas muovikermi päällysteenä, eikä levy tosiaan joustanut mihinkään suuntaan istuttaessa. Onneksi se pysyi lähes 90 asteen kulmassa, siitä ei valunut alas niin kuin Sr1 protosarjan alaslaskettavasta seinälevyistuimesta. Lintulauta oli myös asennettu korkealle, jotta näkyvyys tuulilasista ulos oli mahdollista. Koska jalat jäivät korkealle ilmaan heilumaan istuttaessa, oli käytävän etureunaan laitettu putkesta tehty puolen metrin korkea jalkatanko, jossa sai lepuutettua jalkojaan. Sitten siinä oli lähes edessä vielä käsijarrun iso veivi, joka lisäsi hieman vielä vaikeusastetta istumiseen. Veivin käsitin oli käännettävissä onneksi poispäin niin ei siihen sitten pahemmin kolhinut itseänsä. Veivin laakeroinnin voiteluun oli siihen keskelle isketty rasvanippa, johon kerrankin iskin polvilumpioni, jossain heitossa, siinä pysyi taas hereillä pitkään.

 

Siinä oli lyhyt kuvaus liikkuvan kaluston istuimista, jossa vuosikymmenet veturimiehet istuivat työvuorojaan. Onneksi koneapulaisen tehtäviin kuului konehuonekäynnit, jossa sai oikoa kroppaansa ja kuunnella MAN:nin murinaa. Mukava oli välillä vain seisoskella ulko-oven ikkunanpielessä. Usein pääsi myös ajamaan, niin kuljettaja pääsi itseään oikomaan tai kyyhötti hetken lintulaudalla. Istuminen laudalla oli myös taitolaji, siinä oppi joustavasti heilumaan veturin liikkeiden mukaan ja nukkumaan tilaisuuden tullen odotellessa muita junia tai tauoilla. Kahdentoista tunnin työvuorokin meni sujuvasti, kun oli nuori ja notkea. Siinä kun nosti välillä jalat pöydän reunalle, sai jonglöörattua selkänikamat uuteen järjestykseen. Joku kollega kertoi virittäneensä henkselit takaseinälevyn väliin, niin pysyi paremmin lankulla, eikä pudonnut korkealta lattialle torkahtaessaan. Siinä oli riski kolhia itsensä pahastikin pudotessa, kuitenkin ihmeesti selvittiin nuo työvuodet. Huru oli yleensä vakaa menijä, kuitenkin routaiset ja huonokuntoiset radat, sekä kitkaiskunvaimentimien huonokuntoisuus sai vinttihurun joskus vispaan sivuttain rankasti. Siinä oli lintulaudalla vuoristorata tunnelma, kädet kiinni tiukasti levyn reunoista.

 

Hurujen pikajunakieltoa veturimiehet vaativat 1980-luvun alkuvuosina, juuri huonojen istuinten vuoksi. Dr12 2224 tehtiin kokeilu, jossa koneapulaisen edessä nokassa ollut iso Claytonin höyrynkehittimen vesisäiliö poistettiin. Siitä saatiin reilusti lisätilaa ohjaamoon ja kunnon istuin koneapulaiselle. Tämä jäi kokeiluksi, hurulle asetettiin pikajunakielto 1984 kesällä, sen käyttö väheni ratkaisevasti ja hiljakseen 1980-luvun loppuun mennessä Dr12 hylättiin lopullisesti. Viimeiset vuodet tavarajunissa ja varakoneina. Itse sain vielä 1984 alkuvuodesta kuljettajan pätevyyden tähän sarjaan matkustajajunassa, koeajoni matkaneuvojan (nyk. vetopalveluasiantuntija) kanssa oli silloin matkustajajunalla 101 Tampereelta Jyväskylään Dr12 2222, eli sorsapoikueella. Takaisin tultiin junalla 104 ja veturina oli 2203.