Välähdys yössä

 

Tässä olisi taas työtarina. Työvuoro Tampereelta tavarajunalla Jämsään, joka tapahtui 1997 keväällä.

Kello herätti piipaten puolen yön aikaan, käsi yritti lyödä sitä hiljaiseksi. Parin tunnin levottoman unen jälkeen olo tuntui sekavan väsyneeltä. Työvaatteet tuolin nojalta päälle ja keittiössä söin valmiin voileivän veden kanssa. Kylmä viima väijyi ulkona oven takana. Auton moottori hyrähti matkalle pimeälle soratielle. Vilkku oikeaan, Pori-Tampere tien mustan kostea asfaltti imi auton valot. Murhasaaren jyrkät mäet, jossa tuli yksi auto vastaan, hiljaista on liikenne puolen yön jälkeen. Nokka oli VT11:sta kohti Tamperetta. Perkiön veturitallille Tampereelle pitäisi keritä kello yhdeksi töihin Jämsän tavarajunaan. Murhasaaren jälkeen ajoin metsätaipaleella, jossa ei ole asutusta.

 

Mikäs pirun valo tuolla vasemmalla metsässä vilahti, ei siinä mitään metsäliittymääkään tässä kohtaa ole ollut. Jarrutin tiukasti, ketään ei näkynyt tiellä, laitoin pakin päälle ja peruutin vähän matkaa metsässä olevan valon kohdalle valtatiellä. Jätin auton käymään valot päällä tien sivuun ja vilkun oikealle. Otin hanskalokerosta taskulampun ja kävelin vasenta tienpenkkaa alas ojan kohdalle, jossa oli korkea riista-aita. Tähystin lampulla aidan takana olevaa valoa kohti, siellä oli hiukan kauempana valon lähde, joka oli auto. Miten helvetissä auto on tuolla metsässä riista-aidan takana, eikä tässä ole edes liittymää. Otin aidasta kiinni ja heilutin sitä, huomasin että aidan tolpat olivat poikki maan pinnalta ja verkko piti sitä edelleen pystyssä. Tässä kohtaa tajusin, että auto oli mennyt vauhdilla tienpenkkaa alas, läpi aidan pitkälle metsän puolelle.

 

Ryömin aidan alitse, toinen auton perävalo kimmelsi punaisena puskassa. Kävelin kuskin puolelle autoa ja suuntasin lampun sivuikkunasta sisään. Verinen pää retkotti leuka alaspäin kuljettajan paikalla rattia vasten. Sain oven auki, vaikka auto oli aika rutussa. Sydämeni kierrokset nousivat rajoitinta vasten, soitin 112. Rauhallinen naisääni kyseli perustietoja, käski tutkia auton ja katsoa ympäristön oliko muita uhreja. En löytänyt muita. Veturimiesten ensiapukoulutuksen opit vilisivät aivojeni sokkeloisissa lohkoissa. Palasin uhrin luokse, apua oli tulossa Nokialta.

 

Korinan kuuloinen heikko hengitys, käteen tuntui heikko pulssi, elää vielä. Mitä hittoa pitäisi tehdä? Hengitys pitäisi turvata. Nosti leukaa ylös, päätä taaksepäin ja kallistin reilusti penkin selkänojaa, helpompi hengittää. Turvavyötä ei ollut käytetty, Mesen törmätessä edessä olevaan puuhun pää oli mennyt murustuneesta tuulilasista läpi ja palannut samaa tietä takaisin penkille. Jälki se oli sen mukaista. Ei voinut laittaa mitään sidetarpeita, kun oli siruja ihossa joka puolella päätä. Verenvuoto oli kuitenkin maltillista. Pään ulokkeet olivat repeilleet rytäkässä. Kokeilin myös konepeltiä aukaista, rutussa oli pahasti, en saanut akunkenkää irrotettua.

 

Soitin tallipäivystäjälle, että myöhästyn töistä reilusti. Lupasi laittaa tallivara kuljettajan valmisteleen veturit ja junan puolestani. Siinä uhrin vieressä seisoin, minuutit kuluivan todella verkkaan. Mesen toinen etuvalo paloi edelleen, se oli kiinnittänyt huomioni tieltä. Kaukaa Porintieltä kuuluivat hälytysajoneuvojen äänet. Palomiehet ryömivät aidan ali, toiset alkoivat katkoa aitaa. Kerroin havaintoni ja tietoni, minua ei täällä enää tarvita. Lähdin autolla kohti Perkiön veturitallia. Tullessani varikon valoihin, huomasin punertavat käteni, kävin pesemässä ne pukukaappien pesutiloissa. Tallipäivystyksessä otin paperit ja join kupin kahvia hermostuneesti. Talon auto vei minut Viinikan ratapihalle, jossa tallivara oli valmistellut junani 3431A Jämsään, lähtöaika 2.45. Kolme deeveriä 2714+2728+2738, junaa oli 140 akselia ja 1525 tonnia. Hiukan oli ylivireyttä tilanteessa, vaikea oli keskittyä. Moneen kertaan täytyi tarkistaa, onko kaikki Ok, kun ajatus karkasi kesken kaiken.

 

Päästyäni Viinikan ratapihalta linjalle, rauhoituttuani MGO:n murinaan istuimellani, alkoivat ajatukset vinhasti risteillä tapahtuneessa. Teinkö asiat oikein, olisinko vielä voinut tehdä uhrin eteen jotain? Perhana, katsoinko edellisen esiopastimen oikein? Ilman JKV:ta ajelin, nyt sekin olis tosi tarpeen! Nyt tarttee skarpata todella tätä ajamista, keskity!! Väsymys painoi aamuyön ja valon kajon saapuessa väsyneisiin silmiin ja sekaviin ajatuksiin. Orivesi, Talviainen, siellä sivulle odottelemaan vastaantulevaa junaa. Laskeuduin ratapihalle tarpeille, Deeverit rouskuttivat tyhjäkäynnillä, Valmetit välillä intoituivat pörisemään paineilmaa järjestelmiin. Länkipohja ja Lahdenperä menivät sinä yönä verkkaisen hitaasti ohitse, kolmikon vetäessä välillä terävästi, usein tyhjäkäynnillä rullaten.

 

Kello 4.50 saapuminen Jämsään. Yritin pitää silmiä kiinni ja torkahtaa ruokatunnilla veturin päällä ratapihalla. Ei tullut uni silmään, vaikka kuinka väsytti. Ajatukset kiersivät kehää siellä auton ympärillä ja taskulampun valokeilassa olleessa karmeassa näkymässä. Aamusta oli vaihtotöitä. Sanoin konduktöörille, että en ole nyt terävimmillään, tehdään rauhassa ja huolella. En muista käytiinkö Jämsänkoskella vai Kaipolassa. Junaa saatiin kerättyä kuitenkin aika mälli. 3430 oli 150 akselia, 690 metriä ja 2845 tonnia. Lähtöaikaan 8.51 oli hieman aikaa, kävin asemalla kahvilla. Kävelin ratapihalla väsymystä vastaan, kun oli ollut pitkään ylivireä, nyt tuli uupumus kahta rankemmin.

 

Lähtö Jämsästä, kolme Deeveriä veti sitkeästi pitkää ja painavaa letkaa kohti Partalanmäkeä. Tahmeata oli meno junalla ja voipuneella kuljettajalla. Lahdenperän jälkeen loikootti jo kovasti alamäkeen, Knorrilla oli pakko hillitä parilla rastilla. Jotenkin jaksoin rämpiä myötä ja vastamäet takaisin Tampereelle, jossa olin 10.46. Vein Deeveri kolmikon varikolle ajovalmiushuollon raiteelle. Jumppa kiinni ja viime tarkastukset, olinkohan kääntänyt tallinsivun käsivaihteen takaisin perusasentoon? Kiipesin ylös varikon toiseen kerrokseen ja istuin hetken tallipäivystyksessä. Totesin työkavereille, että tällaisessakin tilanteessa täytyisi harkita, onko todella työkunnossa, etenkin yövuorossa yksin.

 

Muutaman viikon päästä tuli soitto henkilöltä, joka oli autolla suistunut metsään. Sairaskohtaus oli katkaissut miehen ajatukset ajossa. Jarruttamatta noin satasen vauhdista toisen kaistan yli ojaan, aidan läpi puuta vasten. Se toisen etulyhdyn valo metsässä pelasti hänet ja kiinnitti huomioni pimeällä valtatiellä. Kiitokset lämmittivät pitkään mieltäni. Tämä työvuoro jäi lähtemättömästi mieleeni loppuelämäksi.

 

Kuvituskuvana valoa tunnelin päässä