Aloitin veturimiesoppilaskoulun syksyllä 1976 Tampereen Perkiön varikolla. Olin juuri 17-vuotta täyttänyt ”kevaripoika”. Muutaman kerran kävin Yamahalla Perkiön varikolla, mutta totesin sen olevan järjetöntä, kun pääsin lättähatulla (Dm7) varikolle perille saakka, joka päivä.
Oppilaskoulussa lukujärjestys oli aluksi puoli vuotta seuraavanlainen. Maanantaina ja tiistaina oltiin varikolla ryhminä eri harjoittelupisteissä, asentajien kanssa oppimassa veturien huoltoa ja korjausta. Työaika oli 7-15.30. Aamulla kello herätti kotona viideltä, se oli nuorelle miehelle karmean aikainen herätys, kun usein elämä meni viikonloppuna vähillä unilla, kuten viikollakin. Minulla oli myös Tunturi mopo, jonka polkaisin aamu varahaisella käyntiin. Kaksitahti bensan aromikas katku saatteli matkaan asemalle. Mopon kelmeä valo valaisi metsäistä tietä kohti Suoniemen asemaa, matkaa oli reilut kolme kilometriä. Tasoristeyksen yli varovaisesti ja mopo aseman päätyyn nojalle.
Parin valotolpan himmeässä valossa seisoi jo muutama junaan pyrkivä matkustaja. Herra Roininen seisoi siellä myös, hattu ja popliinitakki, sekä ruskea ohut nahkalaukku kädessään. Hänellä oli kodistaan oma polku peltojen poikki asemalle. Hetken kuluttua näkyi kolme valoa Aatamin pysäkin suunnasta. Dm7 junannumerolla 470 (Vammala-Tampere) pysähtyy tarvittaessa Suoniemessä kello 5.50. Veto-veto oli tavanomainen kokoonpano, vuosien saatossa yksiköt vähenivät. Ajovalot himmenivät, jarrujen laahaus, pysähdys laituriin. Ovi suhahti painonapilla auki. Väkeä oli jo paljon kyydissä, hieman keltaiset kattovalot valaisivat vihreitä penkkejä. Konduktööri seisoi jossain oviaukossa katsomassa laiturille. Valmis lähtöön konduktööriltä, kuljettaja irrotti jarrut ja kytki ykkösvaihteen, näin lättä sujahti taas liikenteeseen. Vammalasta asti oli jo matkustajia kerääntynyt monelta pysäkiltä. Tupakkaosastossa oli yleensä enemmän tilaa, siellä oli loppumatkassa välillä aika sankka savu ja dieselin käry. Aika iso ero oli lätän matkustusmukavuudessa, istuiko tupakkaosaston moottoripäässä vessan vieressä, vai toisen matkustusosaston hiljaisuudessa. Yritin löytää ikkunan vierestä paikan, jotta sain vielä torkahtaa matkalla pää seinää vasten.
Myrrä, Leukaluut, Siuro, Harjuniitty, näin jatkui pysähdykset. Myrrässä asui ”Myrrän parooni”, veturinkuljettaja Maakanen prkl stana, joka oli kuuluisa Tampereen varikolla värikkäästä kielen käytöstä. Leukaluilta (Sadanleukaluut eli Elssansaari) tuli usein joku rautatieläinen kyytiin. Saari oli täynnä rautatieläisten pieniä kesämökkejä. Siurosta tulikin jo useampia matkustajia. Punalakkisen junasuorittajan lähtöopaste lampulla antoi lätälle luvan jatkaa Nokian suuntaan. Paljon oli pysähdyksiä Nokian ja Tampereenkin välillä, niihin oli muutamat työläiset jäämässä myös pois, kaikki eivät tulleet perille asti. Minä heräsin usein vasta lähellä Tamperetta.
Tampereen rautatieasemalla oltiin kello 6.34, väki tyhjeni lätästä melkein kokonaan, paitsi ne, jotka olivat menossa Tampereen varikolle töihin. Laiturilta tuli lisää väkeä kyytiin, asentajia, siivoojia, tallimiehiä, veturimiesoppilaita ja muita veturivarikon työntekijöitä. Lätät, jotka olivat menossa huoltoon, olivat mukava ja helppo tapa mennä Perkiöön. Siellä menimme kellokortin leimaamisen kautta työhaalarien vaihtoon.
Veturimiesoppilaan työpäivä päättyi 15.30. Perkiössä odotti taas lättänippu junaan 467, jonka lähtöaika Tampereen asemalta Poriin oli 16.20. Monta pysähdystä oli taas ennen Suoniemeä, jossa oltiin 17.08. Paluumatkalla olin paljon virkeämpi, monet liikennöinnin käytännöt tulivat tutuiksi näillä matkoilla. Perkiön tallilta lähtö, käsivaihteiden kääntö ja erilaiset opasteet tulivat jo tutummaksi näillä matkoilla. Lätän ikkunoista näki hyvin tilanteet ja usein tuli mentyä ohjaamoon, kun kysyi luvan kuljettajalta. Tampereen ratapihat olivat 1976 vielä asetinlaitekojujen ja käsivaihteiden valta-aikaa. Vaihdemiehiä oli paljon ja käsiopasteet antoivat lupia kulkea aina palan matkaa ratapihalla. Raideopastimia oli vielä todella vähän. Perkiö, Masto, Etelä, Pohjola ja aseman asetinlaitteet hallitsivat matkan tekoa ratapihoilla.
Tampereelta lähdettäessä lättä oli yleensä aivan täynnä, myös eteiset ja moottoripää. Usein jopa seisomalastissa, hiljakseen alkoi tulla tilaa, viimeistään Nokialla kaikki mahtuivat istumaan. Yleensä pyrin etupäähän, että näkisin kuljettajan, konduktöörin ja junasuorittajien toimintaa paremmin. Konduktöörin soittokello opaste ”rip rip” tuli tutuksi ja punalakkisten junasuorittajien antama lähtöopaste levyllä tai lampulla. Radanvarsien merkit ja opasimet tuli myös huomioitua. Junaturvallisuussäännön opiskelu oli helpompaa, kun näki näitä toimia matkan aikana. Usein myös pyrin kuljettajan tilaan istumaan lippatuolille, jos oli mahdollista. Veturinkuljettajissa oli usein puheliaita vanhempia miehiä, jotka avuliaasti selostivat eri toimintoja, kun kuulivat minun olevan oppilaana Perkiössä. Löytyi tosin niitäkin, jotka selvästi halusivat tehdä työnsä omassa rauhassa.
Keskiviikosta perjantaihin oppilaskoulussa oli teoriaopetus. Päivä alkoi kello kahdeksan. Aamulla tulin Vammalasta Tampereelle menevään lättään 472, joka lähti Suoniemestä kello 6.53 ja oli Tampereella 7.43. Tämä vuoro ei pysähtynyt ihan kaikilla pysäkeillä, kuten aamun ”työläislättä”. Selvästi oli eri porukkaa, kuin tuntia aikaisemmin. Pikku virkamiehiä, koululaisia, konttorin rouvia, kaupan alan ihmisiä ym. matkustajana. Monet olivat tuttuja keskenään, iloinen puheensorina kuului sieltä täältä. Monet olivat vain päivittäisiä työmatkatuttuja, joilla oli vakipaikat. Jos istui jonkun vakimatkustajan omalle paikalle, katsottiin hiukan kiukkuisesti, että siihenkö nyt kehtasit istua! Konduktöörit olivat yleensä mukavia, tunsivat monet matkustajat vuosien varrelta, kuulumiset siinä usein vaihdettiin. Sitten taas: ”seuraavaksi Vihnusjärvi, Välimaa, Kalkku, Rahola ja Epilä ennen Lielahtea, sen jälkeen Amuri”.
Valmetin murina moottorikopan alla, moottoriöljyn ja pakokaasun tuoksu leijailivat kevyen välioven kautta usein osastoon saakka. Siellä moottorikopan kulmassa, jonka yläpuolella oli jäähdytysnesteen täyttökorkki tuli usein istuttua moottorin melussa, kun muualla oli jo liian täyttä. Kierrosten nousu ja vaihteiden käyttö tuli tutuiksi ääniksi moottoripään ohjaamossa. Pimeällä kuljettaja veti osaston verhot alas takaansa, jotta valot eivät häiritsisi näkymää eteen. Ei ne lätän valot kovin tehokkaat olleet. Vaikeaa oli kuljettajalla välillä havaita junaan pyrkivä matkustaja pimeästä, kun oli näitä ”tarvittaessa seisakkeita”. Laiturit olivat usein vaatimattomia pimeitä santapenkkoja tai pieniä puulaitureita.
Tampereen asemalta taas lättä vaihtotyönä Perkiön varikolle huoltoon. Nyt oli mukana taas oppilaita ja kahdeksaan meneviä konttori- ja esihenkilöitä. Siitä oppilaskoulun ”hurukyltin” alta luokkahuoneeseen. Illansuussa 16.20 lätällä taas kohti Suoniemeä. Siinä oli vielä sellaisen toimivan paikallisliikenteen tuntua myös syrjemmälle asutuskeskuksista. Muutin talven tullen Tampereelle keskustaan asumaan. Edelleen hyödynsin rautatieasemalta Perkiön varikolle kulkevia lättiä oppilaskoulun ajan ja osittain vielä tulevissa työvuoroissa. Kotipuolessa tietysti kävin käymässä edelleen lätällä. Jossain vaiheessa toimivan liikenteen vähetessä, siirryin käyttämään omaa autoa.
Lättä paikallisliikenteen alasajo Porin radalla sujui varmaan suunnitelmien mukaan 1980-luvulla. Ensin vähennettiin näiden hyvien työmatka lättien pysähdyksiä pienillä pysäkeillä. Väki tietysti väheni, kun moni siirtyi muihin kulkuneuvoihin. Sitten lakkautettiin joku vuoro, että toimiva yhteys saatiin rikottua. Taas väki väheni. Sitten siirryttiin veturivetoisiin parin vaunun juniin, kun lättien tilalle ei ollut hankittu mitään korvaavaa kalustoa. Taas vähennettiin pysähdyksiä eri paikoilta. Näinhän se hiljakseen lopetettiin, koska mitään tavoitetta tai kehityssuunnitelmaa ei edes ollut. Tämän Tampere-Vammala-Pori rataosuuden lähiliikenteen alasajon koin itse ja tuttavieni kautta. Kyllä monet ärräpäät kuulin tutuilta, jotka olivat perustaneet elämänsä aikoinaan toimiviin lähiliikenne lättiin. Herra Roinisellakaan ei ollut autoa, eikä ajokorttia, mutta talo oli Suoniemessä.
 |
| Suoniemen asema 1917 Tampereen historialliset museot CC BY 4.0 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti